Me itkettiin, ja itkettiin. Varmasti ainakin 12 tuntia. Ero. Johon ei ollut muuta syytä kuin se että kumpikaan ei jaksanut tätä enää, sitä ikävää, sitä että ei näe toista, sitä että sattuu. "Oliko meillä joku ongelma?" "ei, ei meillä ollut" ja tämä sattuu. Tämä sattuu niin paljon että sitä on vaikea kuvailla. Mä voisin vain itkeä ja itkeä ja tuntuu että kyyneeleet ei koskaan lopu. "pidetään yhteyttä mutta vähemmän." Mutta mä en voi, mä en pysty. Muhun sattuu. ja mä en pysty ja mä pelkään mä pelkään niin paljon. mulla oli turvallista ja hyvä olla sun kanssa. Haluan että tiedät. Että mä välitin, välitin niin paljon. Välitin ehkä liikaa koska oli niin huono olo kun ei nähty. kun en jaksanut, tai sitten liian vähän. Mutta en koskaan halua ajatella että en välittänyt. En unohda. En koskaan. Mä lupaan. Ja samalla kun lupaan niin sinetöin sen kyyneleillä, niillä jotka tuli sun kanssa ja niillä jotka tulee vielä pitkän aikaa kun olen yksin. Sillä me ei koskaan saatu tietää mikä tässä oli, miksi me ei onnistuttu, oliko tässä enemmän, ja mä pelkään että menetin nyt jotai ainutlaatuista. Tai menetinhän mä, sut. Ja sä olit ainutlaatuinen. olet. Ja mä haluan vain soittaa, kuulla sun äänen, sen että sä olet vielä olemassa, mutta mä en voi tehdä niin. Se ei ole mulle hyväksi. Sä olit mun oma peikko poika pohjoisesta ja mä haluan että sä tiedät miten paljon sä merkitsit mulle. Mä en sanonu sitä riittävän usein. Eniten kaduttavat tekemättömät asiat ja sanomattomat sanat.

Kiitos. Kiitos elokuusta Lahdessam kiitos Stuttgartista marraskuussa, kiitos joulusta Lahdessa, kiitos tammikuusta, kiitos Berliinistä toukokuussa, kiitos Münchenistä ja Ingolstadista kesäkuussa, kiitos heinäkuusta ja elokuusta Suomessa. Kiitos. Mä en koskaan unohda sua. Haluan että sä tiedät että olen kiitollinen jokaisesta hetkestä vaikka ne nyt sattuukin, ne sattuu niin paljon että en pysty edes ajattelemaan koska pelkään että se tappaa mut. Pelottaa. pelottaa mennä eteenpäin, pelottaa että menetän jotain mikä oli niin paljon. niin paljon ja niin liikaa. Mä halusin sut, sä olit mun ja mun on vaikea päästää irti. Haluan että sä tiedät sen. miten vaikeaa on päästää irti. Anteeksi. en koskaan halunnu että tää päättyy näin. Se oli tavallaan omalla rumalla tavallaan kaunista, se miten kokonaisvaltaisesti me pystyttiin itkemään, olemaan viimeisinäkin hetkinä itsemme, yhdessä ja vaikka mä en saanut tarpeeksi lohtua siitä että sä olit vieressä niin se helpotti. se helpotti. kiitos. kiitos kaikesta. Mä rakastin sua.

• lähtö
• kadotettu aika
• kadotetut ihmiset
• paikat joihin et koskaan enää palaa

Viimeks kun mun elämä muuttu mä en ehtiny edes tajuta sitä. Syntämästäni asti mun elämässä olleet ihmiset eivät enää olleet täällä, minä lähdin lapsuudenkodistani lopullisesti. Vaikka silloin oli paljon surua niin sain kuitenkin paljon uutta ja tärkeää, ihmisiä joiden arvon tajuan vasta nyt. Mutta tällä hetkellä. Mä tiedän, mä jätän taakseni taas paljon. Ja se on vaikeampaa näin kun sen tajuaa. Niin paljon surullisempaa. Tämä muutos ei ole niin suuri, mutta mä tiedän että mun elämässä kaikki tapahtuu neljän vuoden sykleissä ja nyt on taas tullu se aika että kappaan kimpsut ja kampsut ja sanon morot. Mutta erilaista on se että tällä kertaa mä tiedän että ne tärkeimmät pysyy, ja ehkä mäkin pysyn tässä kaupungissa ja käyn koulussa junalla. Kuka tietää. 

Välillä saan tarpeekseni ihmisistä. Turhauttavia otuksia.

Hermot riekaleina. Ensinnäkin tää keli! Toiseksi tää kämppä, johtuen kelistä. ei tässä säässä kukaan siivoa, paitsi ehkä vanhempi sisareni sekä parit muun siisteyspakkomielteiset. ihmiset. minä, olen tunteeton kylmä ja paska ihminen.

"Onko kaikki kunnossa?" jos ei oliskaan niin en sitä sulla kertois. että näin. hyvin menee mun ihmissuhteet, ja sitten vaan ärsyttää. haluan ottaa etäisyyttä. ehkä teenkin niin. voikun voisin ottaa etäisyyttä myös omasta elämästäni, mutta se ei mene niin. et voi vain kävellä pois ja jatkaa eteenpäin kunnes et enää näe mitään tutta, oikeasti sinä itse olet itsesi mukana kaikkialla. ja se on yksi asia jota pääni ei tällä hetkellä kestä. en halua! en pidä itsestäni, tällä hetkellä. yleensä pidän, aina, ja on vaikea hyväksyä sitä että joku osa minusta huutaa koko ajan toiselle osalle.

sekavaa. samalla tavalla kuin pääni. sellaista on tämä teksti. kaipaan ihmistä, en kaipaa, haluan, en halua, enkä varsinkaan halua myöntää että on ikävä. pienet voitot, pienet häviöt. siitä koostuu koko elämä. taisteluista. päätöksistä. hyvistä ja huonoista... suhteista, lähdöistä, saapumisista, aluista, lopuista.

Olen viimei aikoina ollut maailman huonoin kirjoittamaan tänne. Kauheasti ollu kaikkea ja tullu oltua kaikkialla. Turku, München, Ingolstadt, Vääksy ja nyt Lahti. Pian pitäisi heittää sellainen kaupunki kierros joihin sisältyisivät sellaiset kaupungit kuin Tampere ja Helsinki.

Matkakuume vaivaa taas. Katselin lentoja Berliiniin ensi vuoden alkuun, pääsisi edes takas 60 eurolla. Reissuseuraa tarvis vain. P:tä en uskalla pyytää kun kaikki asiat on vielä levällään ja suunnitelmien teko voisi tarkoittaa jopa sittä että ollaan tiiviimmin yhdessä... Eli mietinnässä vielä tuo Berliini, vaikka houkuttaisi kyllä kovasti. Toinen olisi Lontoo, sinne pääsisi kanssa aika halvalla lentämällä Easy Jetillä, mutta niiden systeemit on semisti mielenkiintoiset. Koneessa istumapaikoista saa tapella viidakkotyylisesti ja ne jotka maksaa pääsee ekana koneeseen valitsemaan parhaat paikat jne. Pidän enemmän noista "normaaleista" lentoyhtiöistä joissa tarjoillaan ruokaa ja joutavaa ja saa oman paikan joka lukee lipussa ja tälläistä muuta kivaa.

On ollut ahdistusta ilmassa sen suhteen että tekemisestä tuntuu olevan puute kun enää päivästä ei menekkää vähintää sitä kuutta tuntia lukemiseen. Odottaminen on tuskallista. Ennen kaikkea se. Amk, yliopisto. Jospa jommasta kummasta tärppäis. Olisi aika jees tilanne. Ja sitte ois nokka kohti Turkua tai Tamperetta syksyllä... Muuttoa, pakkaamista, kantamista, etsimistä, tutustumista, olisi se kyllä kiva. :)