Yllätyin kun nousin ihan omin voimin ilman apuja jo kymmeneltä. Enkä edes herännyt tekstiviestiin joka tuli aamulla. Huomasin myös että minulla oli nälkä. Minulla ei siis melkein ikinä ole nälkä aamulla kun herään. Olen niin tottunut siihen että syön ensimmäistä kertaa vasta joskus kahden maissa. Jos silloinkaan. Viikon intensiivinen syömään opettelu on tainnut tuottaa tulosta. Voisin jopa harkita että jatkaisin yksin samaa rataa. Eli siis sitä suhteellisen säännöllistä syömistä. Liikkuminen voisi olla kanssa yksi asia jonka aloittaminen olisi hyvä idea. Saisi untakin paremmin. Harkitsen. Syömisessä kunnolla ja säännöllisesti on jo aika paljon yrittämistä. Ja ikävä on. Yritän loitsia sen pois. Mutta vaikeaa se on. Miten sitä päädytään tähän että jotakuta tulee ikävä? Sitä paitsi minä luulin jo hetken etten edes kykene siihen enää. Mutta, tässä sitä ollaan. Ja minä olen yllättynyt, tältäkö se tuntuu kun on ikävä? Kyllä minulla on ollut ikävä myös sisaruksia ja muuta perhettä, mutta tämä on eri. Jotenkin.