Siitä aiempi merkintä. Kun pelko alkaa saavuttamaan, vastaan siihen aggressiolla. Se on se ainoa selviytymisstrategia jonka tiedän. Ihmisistä välittäminen ja uusiin kiintyminen, varsinkin parisuhteessa on ollut ongelma. Sen takia olen ehkä selvinnytkin vähemmillä vastoinkäymisillä kuin olisi ollut aihetta olettaa. Nyt vain ongelmaksi muodostuu se että en haluaisi enää olla koko aikaa takajaloillani, uskaltaisinko luottaa. Voinko saada edes hieman enemmän varmuutta että tämä ihminen oikeasti välittää juuri minusta? Voinko luottaa itseeni ja tunteisiini, voinko uskoa tätä ihmistä jonka olen tuntenut vasta 7 kuukautta. Sitten mietin että en halua luopua tästä. En halua, en pysty. Tässä on jotakin erilaista, jotakin mitä en halua tai mitä en ole vielä valmis miettimään. Sitä ajattelee että, entä jos hukkaan nyt yhden ihmisen joka olisi voinut olla tärkeimpiä elämässäni, entä jos en uskalla. Voinko ottaa taas lentokoneen ja lentää tapaamaan häntä. Voimmeko palata enää omaan elämäämme. Miten sitä elää erossa toisesta ja tunteeko sitä toista jos hänen kanssaan ei näe useammin, eikä jaa arkea. Sitä ei tiedä. Pitää ottaa riski. En tiedä mikä riski on oikea. Kaikkeen liittyy aina menetyksen pelko. Pelkään sitä niin paljon että kun edes mietin sitä mahdollisuuttaa että menetän ko. ihmisen niin sydän alkaa jyskyttää rinnassani ja tunnen kuinka halvaannun. Annanko vain mennä ja luotan siihen että tässä on ihminen johon voin luottaa ja ehkä joskus jopa jakaa arkeni ja elämäni?