Pääsykokeet ensi keskiviikkona. Turkuun tiistaina, yötä hotellissa. En voi tajuta, ja kun alan tajuta halvaannun, en ole valmis! En ole en ole. Haluan vielä viikon! Entä jos en pärjää yhtään? Entä jos aivoni menevät lukkoon? Entä jos....

Tähän tiivistyy melkein koko elämäni. Ainakin siitä asti kuin muistan meillä on kotona sanottu että tämä tyttö menee yliopistoon, ala jätetty melkein itse valittavaksi, melkein. Asianajaja, se siitä tulee. Se menee isoon yliopistoon ja tekee elämällään jotain, toisin kuin minä, ei annettu mahdollisuutta, mutta tälle tytölle se annetaan. Hyviä numeroita koulussa, ATK kerhoihin, lukemaan opetetaan viisi vuotiaana, laskemaan jo ennen sitä. Ensimmäisellä luokalla on tylsää. Mutta onneksi siellä koulussa ei tarvitse opetella mitään sillä tämä tyttö taitoluistelee, kuusi kertaa viikossa, kolme, neljä, viisi tuntia päivässä. Tällä tytöllä on tulevaisuus, se menee peruskoulun jälkeen lukioon, ammattikoulusta ei edes puhuta. Ei minulla ollut mahdollisuutta, mutta tälle tyttärelle sen annan.

Ja se mahdollisuus tiivistyy viiteen tuntiin keskiviikkona! Entä jos minusta ei ole siihen? Entä jos epäonnistun, olen huono. Entä jos minua ei enää rakasteta, jos ihmiset pettyvät, olen yksin. Ahdistaa. Mutta tänäänkin aion lukea. Pakko, en aio luovuttaa ilman taistelua...