Tänään kun siivoilin vanhoja vaatteita varastoon niin tuli pitkästä aikaa mieleen entinen minä. Itsehän voin selkeästi puhua siitä miten olen muuttunut neljän viimeisen vuoden aikana. Tuntuu että minua ei ole ollut olemassa ennen sitä. Psykologi on sanonut että noin ei ole tervettä kokea, se kuulemma kertoo siitä että on eristänyt osan itseään. En osaa oikein edes sanoa mitä kaipaan entisessä minässäni, entisessä elämässäni. Äitiä on vaikea kaivata, kotia, sitä unohtaa että joskus on ollut paikka jossa on kasvanut, vaikka kyseessä olisikin kolme eri osoitetta. Jotenkin se ihminen, lapsi, joka asui meillä kotona ei koskaan ollut minä. Ei voinut olla, koska jos se olisi ollut, en olisi enää tässä. Suojelin itseäni. En sano että minulla on ollut kaikista vaiken lapsuus, mutta ei se helpoinkaan ollut. Koskaan ei tiennyt milloin äiti palaa viikonlopun retkiltä. Epävarma lapsuus. Epävarma suhde vanhempiin. Sisaruksiin ja itseen on aina ollut varma suhde. Siinä sitä roikun vieläkin.

Mutta tänään muistin entisen itseni. Ja se tuntui melkein minulta. Melkein, mutta ei ihan. Se oli siinä että muistin joitakin asioita mitä luulin jo unohtaneeni, mitä vaatteita olin pitänyt, millaista oli olla rippikoulussa, miten leikittiin kirkkistä kellarissa. Sellasia normaaleja juttuja joita varmasti kaikki muistavat, mutta joita minä en oikeastaan muista. Tai muistan ne, mutta kuin olisin katsonut jotain elokuvaa tai lukenut kirjaa, kuin en olisi itse kokenut niitä vaan vain katsonut toisen kokemuksia.

Olen päässyt pitkälle, mutta en riittävän. Ärsyttää kun ihmiset kehuvat. En ole tarpeeksi hyvä. En itselleni. Haluan enemmän. Haluan ammatin, yliopistoon. Hyvän työpaikan. Hyvän elämän. Rakkautta. Säilyttää hyvät ystävyyssuhteet. Haluan nähdä ja kokea eri paikkoja. Ei, tämä ei ole riittävästi. Ja minä haluan enemmän, pidemmälle.