Rakas siskontyttö täytti tänään jo viisi vuotta. Vastahan hän oli aivan pieni käärö... Sellainen pieni ja suloinen vauvantuoksuinen otus. Nyt me pelataan jalkapalloa ja leikitään barbeilla, puhumattakaan siitä että hän haluaa itse valita vaatteensa, pieni stailisti. Ihmiset joita rakastan tässä maailmassa mahtuvat kymmeneen. Se on sitä kun ei luota ja sitä miten jokainen minulle rakas käy läpi tiukan testijakson. Aina kun käyn Tampereella siskon perhettä ja veljeä moikkaamassa sitä muistaa miten paljon perhettä voi rakastaa. Miten ehdotonta se on. Miten hyvin juuri nuo ihmiset tuntevatkaan minut. Sitä itkettää lähteä. Siellä on koti, tai lähin vastine sille. Niin kova ikävä. 

Tuntuu että suurin osa elämästäni on ollut ikävää. Isä, vanhemmat sisarukset ja lopulta äiti. Ja näistä kahta tulen aina ikävöimään, niitä en koskaan saa. Kaikkea ei voi korjata, kaikkea ei olekkaan tarkoitus saada ehjäksi. Itse koen olevani pitkästä aikaa eheä. On ollut hyvä vuosi. Ehkä koska olen saanut vain olla, tehdä mitä olen halunnut, kasvaa aikuiseksi, tajuta mistä pidän ja mistä en. Ymmärtää että jotkin ihmiset eivät ole hyväksi ja jotkut ovat, suurin osaa lähtee, mutta jäljelle jäävät ne parhaat ja tärkeimmät. Kyllä, tämä vuosi on ollut hyvä. Ikävä jää, mutta se ei ole enää niin kirkasta kuin ennen, se on haalistunutta ja olemassa, mutta ei koko aikaa näkösällä. Odotan seuraavaa vuotta. Että pääsen eteenpäin, voin ottaa seuraavan askeleen ja sanoa että minusta on tullut jotain ihan itsekseni, ilman äitiä ja isää, vain tärkeimmät ihmiset seurana. Että olen pystynyt siihen!