Vuodenaika vaihtui ihan huomaamatta. Kävelin tänään postille ja siitä kirjastolle ja vihdoin oli lämmin. Reipas tahti ja tuli jopa kuuma. Lähetin kirjeen Saksaan, salmiakkia mukana sekä paperi täynnä omia ajatuksia. Vähän pelottaa että oliko siinä kirjeessä liikaa avoimmuutta. Välillä sitä ajattelee että antaa mennä miten menee, mutta sekin on seurausta varmuudesta että minkään ei oikeastaan voi mennä kovin pieleen. Tuo tunne vain on koko ajan läsnä. Etupäässä ihmisisuhteissa, omasta tulevaisuudesta puhuttaessa pelottaa, välillä enemmän, välillä vähemmän. Mutta pelottaa. Se että en pysty saavuttamaan kaikkia niitä asioita joita haluan eniten maailmassa: opiskelupaikan oikkiksessa, työn josta pidän, mahdolisuuden tehdä asioita joista pidän, miehen jonka kanssa jakaa arjen ja suuren ostan itsestä, lapsia. Normaalin elämän.

Mutta nyt on kevät ja minusta tuntuu että kaikki on mahdollista, että kaikki on alussa ja voin saavuttaa ihan mitä haluan, kunhan yritän tarpeeksi.